En ole vähään aikaan kirjoittanut mitään, koska eräs numeron niminen projekti on vienyt kaiken aikani. Kyseessä on ”8”, elokuva, jonka aikana olen ikääntynyt, jäänyt hermolomalle ja menettänyt kosketuksen vapaa-aikaan.
Mistä kaikki lähti?
Projekti starttasi vuoden 2010 helmikuussa edellisen elokuvani, ”Rajavartijan” ollessa leikattavana. Meillä oli koulussa (TAMK Taide, musiikki ja media) tarkoitus kirjoittaa n. 10 – 15 -minuuttisen lyhytelokuvan käsikirjoitus. Itseäni on aina kiinnostanut psykologia ja varsinkin ihmismielen alitajunta ja pahojen tekojen sekä itsetuhoisten ajatuskehien syy-seuraussuhteet, joten lähdin etsimään (ks. googlettamaan) psykologisia kokeita. Stanfordin vankilakokeesta oli tehty jo pitkä elokuva ellei parikin ja Milgramin tottelevaisuuskokeesta en saanut tarpeeksi ideoita irti, joten päädyin etsimään ylipäänsä erilaisia psykologisia teorioita. Lopulta löysin kiistanalaisen psykiatrin Timothy Learyn teorian kahdeksasta tietoisuuden tasosta, joista neljä on vasemmassa aivopuoliskossa esillä ja toiset neljä oikean aivopuoliskon piilotasoja. Näitä piilotasoja, jotka avautuessaan teorian mukaan voisivat mahdollistaa telepatian, kollektiivisen tietoisuuden ja lopulta ajan ja paikan ylittävän valaistumisen, Leary yritti urallaan avata erilaisten huumeaineiden, kuten LSD:n käytöllä 60- ja 70-luvuilla. Tästä heräsi minulle ajatus kauhukäsikirjoituksesta, jossa Leary ei itse hahmona suoranaisesti olisi mukana, mutta tietoisuuden tasot, joukko mieltään tutkivia ihmisiä sekä huumeiden käyttö tulisi mukaan. Näillä lähdettiin eteenpäin.
Toki alkuvaiheessahan käsikirjoitus oli täysi kaaos. Jostain syystä en lähtenyt kirjoittamaan hahmokohtaisesti rakentamalla vahvaa samaistuttavaa tarinaa vaan enemmän tunnelman ja mysteerien kautta pistämällä liikaa elementtejä vähän sieltä sun täältä käsikseen. Hear this: ensimmäisessä versiossa neljä ihmistä (kaikilla omat traumansa) lähtivät piilokameroilla setattuun kokeeseen (he eivät itse tienneet olevansa kokeessa), jossa he kävelivät kahdeksan eri oven läpi isossa käytävässä kohdaten traumojaan tohtorin syöttäessä heille erilaisia huumeita. Lopussa asioiden mennessä pieleen pari heistä pakeni ja huomasi olevansa avaruudessa, jossa avaruusasemalla joukko tiedemiehiä oli tarkkaillut heitä. He pakenivat avaruusaluksella muistaakseni pois mystiseltä planeetalta.
Pikku hiljaa tiedemiehet, piilokamerat ja avaruusalukset katosivat ja tilalle tuli orgaaninen, tietyllä tapaa aivoja muistuttava luola ja vain pari päähenkilöä, joiden tarinat ja traumaattinen menneisyys kohtaavat ja liittyvät toisiinsa. Kiitos tästä kuuluu kurssitovereilleni ja käsikirjoitusopettajallemme, jotka antoivat paljon hyviä ehdotuksia tekstiin. Käsikirjoitus kuitenkin hiljattain paisui, mutta uskoin vielä ennen kesää 2010 voivani pitää sen 20 minuutissa kurissa. Menin koulumme projektipalaveriin ja se tyrmättiin siellä täysin. Koulumme vastaavat henkilöt eivät ymmärtäneet käsikirjoitusta, tai tarinaan liittyvää huumeidenkäyttöä ja väkivaltaa. Yritin selittää, että väkivaltaa tai huumeidenkäyttöä ei glorifioida millään tavalla elokuvassa, vaan päinvastoin näytetään niiden karmea todellisuus ja seuraukset. Kuitenkin pikku hiljaa muutkin opettajat alkoivat kritisoida tekstiä ja kyseenalaistivat sen, miksi elokuva pitäisi tehdä. Käsikirjoitusopettajani oli tässä vaiheessa hiljaa, mikä oli kummallista, sillä hänen kanssaan olin tarinaa kehittänyt.
Selvä, näin sitten.
En ajattelut kuitenkaan luovuttaa, sillä kyseessä oli osa opinnäytetyötäni. Kesän alkaessa en halunnut enää ruveta kirjoittamaan täysin uutta käsistä, sillä minulla oli käsissäni aihe / teoria, mitä ei (ainakaan tietääkseni) ollut käsitelty elokuvissa aiemmin. Soitin ystävälleni Blind Spot Picturesiin, joka toimii siellä tuotannon puolella ja kysyin, että kiinnostaisiko häntä tuottaa ”8”. Hän ehdotti, että voidaanhan me yrittää tehdä siitä jopa Blind Spot Picturesin tuotanto. Even better! Kuulostaa hyvältä! Kesän aikana palaveerasimme Teron, BSP:n päätuottajan kanssa ja hän näytti vihreää valoa sillä ehdolla, että projekti ei saa mennä rahallisesti miinukselle. Aloimme arvioida budjettia ja päädyimme jonnekin reilun 40 000 euron hujakoille muistaakseni alustavan arvion mukaan. Tällöin ihmisille olisi voitu maksaa palkkaa, mikä oli minulle tärkeää. Teimme esituotantotukihakemuksen AVEKille muistaakseni 16 000 eurosta ja saimme 3000 euroa. No, sekin on rahaa ja tämä oli hyvä asia. Olihan koulutöille budjetoitu alunperin 3000 euroa rahaa. Halusimme kuitenkin, että kaikki saisivat palkkaa ja että jälki olisi ammattimaista, minkä takia budetti nousi suunnitelmissamme moninkertaiseksi. AVEKin myöntämällä tuella pystyimme testailemaan asioita syksyllä ja pyörittämään esituotantoa eteenpäin.
Kesään / syksyyn sijoittui myös casting. Yritimme aluksi saada Laura Birniä Lindan rooliin ja tapasimme Hollywood-tyyliin hänet agenttinsa kera (todella outo tilanne, jossa tuottajani edusti minua ja Birnin agentti häntä ja itselläni oli hirveä kusihätä sen koko puolen tunnin palaverin ajan), mutta hän ei lopulta ehtinyt mukaan muiden projektien takia. Päädyimme lopulta pitämään castingit sekä mies- että naispääosille Rikun ja Lindan rooleja varten. Miespääosan castingeista kokenut Antti Launonen erottui selkeästi muista hakijoista täydellisellä heittäytymisellään vaikean roolin sisään. Naispääosa meni Salla Juntuselle, joka oli hakijoista kaikista mielenkiintoisin katsoa kuvassa. Hänellä myös osui screen -kemia yhteen Antin kanssa, joka oli jo castattu ja onnistui olemaan naispääosan castingpäivänä hakijoiden vastanäyttelijänä. Tanssijataustaisessa Sallassa oli jotakin jännittävää, mitä ei muista sinä päivänä löytynyt.
Olin lapsena sopinut isäni kanssa, että kun olen joskus elokuvaohjaaja, castaan isäni rooliin. Isäni terveystilan vuoksi olimme molemmat huolissamme esituotannon aikana siitä, olisiko tämä mahdollista tehdä. Isäni halusi kuitenkin tätä todella paljon ja oli valmis näyttelemään talvella pakkasessa kolme viikkoa. Käsikirjoitusvaiheessa opettajani yritti tiputtaa tohtorin hahmoa pois jatkuvasti, mutta halusin pitää sen elokuvassa sen takia, että pääsisin ohjaamaan isääni. Onneksi taistelin hahmosta ja hioin käsikirjoitusta siihen pisteeseen, että se on olennainen osa tarinaa. Olen todella kiitollinen siitä, että pääsin työskentelemään isäni kanssa elokuvassa. Se on ollut jonkinlainen unelma lapsesta asti ja nyt se toteutui. Eläkkeellä oleva isäni arvioi, että tämä jäisi hänen viimeiseksi roolikseen, mikä kuulostaa surulliselta. Pitää äkkiä kirjoittaa uusi rooli siis!
Castingin lisäksi syksy 2010 oli suuri härdellijakso. Hankimme suurimman osan lokaatioista, hioin käsikirjoitusta vuodenvaihteeseen asti, keräsin tiimiä kasaan, kuvasimme testikuvauksia sekä luolassa että green screeniä vasten ja suunnittelimme kuvat valmiiksi kuvaajan kanssa. Meidän oli aikomus kuvata elokuva talvella (joulu-tammikuu), mutta täydellisenä kovaan maanpintaan tiputtajana: emme saaneetkaan itse tuotantotukea AVEKilta emmekä SESiltä. SESin lyhytelokuvista vastaavan ihmisen kanssa olimme kehittäneet käsikirjoitusta syksyn mittaan todellä hyvään suuntaan: nyt alkoi olla draaman kaartakin ja samaistuspintaa hahmoissa. Elokuvan koko ensimmäinen näytös on tullut näiden keskustelujen pohjalta.
Itse olen surkea dialogin kirjoittaja, joten siitä kurssikaverilleni Jussille kiitos. Ilman dramaturgista apua ”8” sijoittuisi avaruuteen, jossa iso joukko samaistumattomia ihmisiä puhuisivat toisilleen (tai itsekseen) näin: ”Tän on pakko olla joku Rikun muisto!” – ”Muista, valoisalla puolella voit saavuttaa täydellisen valaistumisen, mutta pimeällä puolella voit vajota täydelliseen pimennykseen.” Joo.
SESiä lämpättiin pitkään, mutta valitettavasti 8 ei kuitenkaan täyttänyt heidän vaatimuksiaan. AVEK tuli kuitenkin vielä suurempana yllätyksenä ennen joulua. Olin kirjoittanut raportit kaikesta syksyn aikana tehdystä asiasta mukaanlukien testikuvaukset, castingit sekä massiivinen työ nettisivujen, 3D-logon ja interaktiivisen teaser trailerin suunnittelussa (josta ikuinen kiitos kuuluu Juhalle). Meillä oli making of -videoita, konseptiartistit olivat tehneet kauniita konseptikuvia, meillä oli mahtavat nettisivut, pitkiä raportteja, innovatiivinen sosiaalisen median markkinointistrategia ja tarkat budjettilaskelmat, projektisuunnitelma, synopsis, treatment ja kehitetty käsikirjoitus, mutta ei saatu pennin hyrrää. Kasi oli palannut ammattilaistuotannosta takaisin opiskelijatuotannoksi, tai oikeastaan niiden väliin, olematta kunnolla oikein kumpaakaan. Mutta aika lailla tuo tiputti pilvistä.
Mistä rahat kasaan?
Tammikuun alussa uskoimme vielä voivamme kerätä rahat kasaan niin, että kuvaukset voitaisiin pitää helmikuun lopussa. Molemmat pääosan esittäjät olivat sanoneet, että he pitävät projektia prioriteettina ja kieltäytyvät muista töistä (lue: maksavasta työstä), koska haluavat tehdä elokuvan. Aloin epätoivoisesti lähettelemään copypastella Facebook-viestejä ystävilleni ja tutuilleni, jossa tiedustelin, että löytyykö lähipiiristä firmaa tai yksityishenkilöä, tai oletko itse sellainen henkilö, joka voisi lahjoittaa rahaa projektiimme. Tässä taisi palaa silta tai kaksi ja stressi alkoi ottaa melko pahaa otetta. En pystynyt nukkumaan yli kolmen tai neljän tunnin öitä, sain rytmihäiriötä ja ahdistusta ja olo oli todella levoton. Tein hakemukset myös useisiin säätiöihin, mutta lopulta yhdestäkään ei tullut penniäkään. Se on joku ennakkoluulo genre-elokuvaa kohtaan, mikä yhä vaivaa rahaa pyöritteleviä tahoja. Helpot maalaiskomediat ja ihmissuhdedraamat keräävät ja tekevät rahaa. Toivottavasti tähän tulee muutos tulevaisuudessa sellaisten elokuvien ansiosta, kuten Sauna, Iron Sky tai Rare Exports, joiden aallolla itsekin yritän jalkaani oven väliin saada. Yleisö pitää saada muodikkaasti fiilistelemään muutakin kuin helppoja, samojen kymmenen näyttelijän tähdittämiä elokuvia, joissa kaverukset rakastuvat samaan naiseen, toisella on vaikea isäsuhde, toinen on alkoholisoitunut ja rappiolla ja jatkuvasti ongelmissa ja veloissa, isä on skitsofreenikko, joku pettää jotakuta ja tajuaa myöhemmin, että rakkaus on tärkeintä ja kaikki tappelevat kännissä ja lähtevät road tripille kohti pohjoista ja joutuvat hassuihin kommelluksiin kännissä. Näissä elokuvissa ei ole mitään vikaa. Uskon kuitenkin, että osaamme tehdä muutakin ja jos genretarjontaa olisi enemmän, niin ihmiset totutettaisiin katsomaankin erilaista leffaa, kuin sitä turvallista kassamagneettidiipadaapaa. Vai onko ihmisten saaminen elokuvateatteriinkaan edes enää niin varmaa?
Ylimääräistä kuumotusta ja stressiä toi tässä vaiheessa taakka päänäyttelijöiden työllistymisestä. Entä jos elokuvaa ei kuvattaisikaan talvella? Näyttelijäni menettäisivät rahaa. Pisteenä iin päälle tuottajani oli ollut suurimman osan esituotannosta aktiivisesti kiinnitettynä Iron Sky -projektiin, joka vei hänen kaiken aikansa sekä oman vapaa-aikansa. Ihmiset alkoivat avautua siitä, että miten tämä voi olla Blind Spotin tuotanto, jos he eivät kerran osallistu rahoitukseen tai mihinkään muuhunkaan. Yritin selittää, että he ovat tässä avittamassa markkinointia, kontaktien luomista, näkyvyyttä, rahoituksen anomista ja asioiden / ihmisten / rahan hankkimista antamalla nimensä ja logonsa käyttöömme, sekä kehittämässä itse tarinaa. Tuotantopäällikköni Markus oli kiinni omassa lopputyöohjauksessaan ja tuotantoassistenttimme olivat kiinni hekin muissa projekteissa. Yritin kysyä tuotannollista apua suunnasta jos toisesta, mutta kukaan ei lähtenyt kelkkaan mukaan. Aloin olla täysin burnoutissa pyörittäessäni käytännössä yksin ”vuoden suurimpana lopputyöelokuvana” moneen otteeseen mainostamaani tuotantoa. Aloin tuntea itseni typeräksi, koska olin pitchannut elokuvan massiivista budjettia kollegoilleni ja ollut innoissani ensimmäisestä elokuvastani oikean tuotantoyhtiön alla. Tekemisen into alkoi täysin hiipua.
Täydelliseen saumaan sattui äitini syntymäpäiväreissu Espanjaan tammikuun 2011 lopussa. Nauttiessani viinistä ja hyvästä ruoasta lämmössä ja hengittäessäni pikkukylä Nerjan vuoristoilmaa muistin jälleen, että elämässä on muutakin kuin työ. Motivaationi lyödä läpi alalla ja saada ”Kasista” täydellinen työnäyte oli hämärtänyt käsitykseni siitä, mikä on elämässä tärkeää. Jos ei itsestään pidä huolta, ei voi juuri mistään saada mielekkyyttä saati auttaa ketään muutakaan. Palasin lomalta helmikuun alussa ja tein valinnan: Kasin kuvaukset siirtyisivät lähemmäksi kesää, toukokuun puolesta välistä kuun loppuun. Pahoittelin päänäyttelijöilleni ja sanoin, että elokuva tehdään, mutta se vaatii vielä lisää valmisteluaikaa. Onneksi he ja työryhmä kaikki ymmärsivät ja olivat kannustavaisina. Kiitos siitä kaikille! Valintani oli oikea. Käsikirjoitus piti muokata kesäversioksi ja sitä muutenkin hiottiin vielä paremmaksi.
Tässä vaiheessa ihmisiä alkoi tippua työryhmästä, jotka eivät olleet valmistautuneet siihen, että elokuva tehdäänkin vasta toukokuussa. Tunsin vähän syyllisyyttä siitä, että henkilöt, joiden opinnäytetyö tämä olisi, Juha (visuaaliset efektit / nettisivut / värimäärittely), Ville (leikkaaja) ja Jaakko (kuvaaja), eivät valmistuisi ajallaan, sillä kuvaukset päättyisivät juuri niinä päivinä, milloin pitäisi valmistua, eikä tietenkään elokuvaan liittyviä kirjallisia töitä ehtisi kirjoittaa ajoissa. Kukin heistä kuitenkin vakuutti minulle, etteivät he olisi valmistuneet muutenkaan ajallaan tai että se ei haitannut, sillä projekti oli heillekin tärkeä. Kuitenkin tiettyjä työryhmän jäseniä putosi pois, kuten tuotantoassistentit, joten olin jälleen yksin tuotannon puolella Pekan ollessa Iron Skyn kuvauksissa ulkomailla. Sain idean rahankeruukampanjasta (josta Pekka oli itse asiassa viime vuonna maininnut, mutta asia oli jostain syystä unohtunut itseltäni suurempien SES- ja/tai AVEK-rahojen toivossa). Kiitos kuitenkin Robille, joka muistutti kyseisen rahoitusmallin olemassaolosta: Indie Gogo -nimisellä sivustolla ihmisten on mahdollista rahoittaa toistensa projekteja ja saada vastineeksi eri asioita DVD:stä ja CD:stä kiitoksiin lopputeksteissä riippuen lahjoituksen summasta. Ideoita pitchataan sivulla introvideoiden voimin.
Suuri kiitos Juhalle, joka lähti tässä vaiheessa mukaan auttamaan kampanjassa. Kuvasimme vuoden kylmimpänä hetkenä (Tampereella -30 astetta) helmikuun lopulla videon, jossa esittelin projektin, puhuin niin aidosti ja hyvin kuin englanniksi vilpittömästi voin ja kerroin, mitä ihmiset voivat lahjoituksista vastineeksi saada. Laitoimme rahaylärajan vaatimattomasti 22 000 dollariin, jolla voisimme elokuvan tehdä niin kuin haluamme (kamerana Red One, näyttelijöille hotellimajoitus, kunnon palkat näyttelijöille, asuntovaunut käyttöön jne.) Markkinointimme oli alusta lähtien ollut aktiivista netissä ja sama meininki jatkui. Kampanjaa mainostettiin paljon sekä koti- että ulkomailla. Tässä vaiheessa lähetin vielä kymmeniin firmoihin kirjoittamani ja Juhan visualisoiman sähköisen ja allekirjoitetun yhteistyökirjeen, mutta yksikään firma ei lähtenyt mukaan. Ystäväni Kawa omistaa Lahdessa baarin, hän osallistui ja lahjoitti huomattavan summan rahaa. Uneton 48 -kilpailun perustajat lahjoittivat meille rahaa, suuri kiitos myös heille. Indie Gogo -kampanjalla saimme loppujen lopuksi “vain” 1415 dollaria, mutta sekin oli paljon ihan vain pyytämällä ja arvostan kaikkien lahjoittajien tukea. Sen lisäksi, että monia ihmisiä vituttaa in your face -ruinaaminen (sen huomasi siitä, miten ihmiset reagoivat pankkiautomaattien hyväntekeväisyysmahdollisuuteen, mikä minua reaktiona ihmetytti), suomalaiset taitavat vielä vierastaa lahjoituspalveluita, varsinkin sellaisia, missä pitää laittaa omia luottokortti- /electrontietojaan. Paypalkaan ei ole vielä niin monelle tuttu. Heti kun Facebookiin (tai vastaavaan sosiaalisen median yhteisöpalveluun) tulee joku nappula, mistä siirretään muutama euro kaiffarilta toiselle ilman mitään lisätietojen kirjoittamista, rahakin varmaan alkaa liikkua jouhevammin. Se vaatii vain sen, että pankit yhdistävät itsensä esim. Facebookiin samoin kuin muutkin palvelut ovat yhdistäneet (kun kirjaudut tänne, kirjaudut myös tänne…)
Aika rohkea tulevaisuuden visio, mutta heitinpähän ilmaan.
Aloimme Pekan kanssa maalis-huhtikuussa olemaan sitä mieltä, että kerätään niin paljon rahaa kuin saadaan ja sitten vain tehdään elokuva. Ainoa harmi oli se, että olisin halunnut maksaa kaikille ja kunnolla, mutta jälleen oli tehtävä yksi projekti ilman palkkoja. Mieli alkoi kuitenkin muuttua kohti positiivista. Elokuva oli ollut jo yli vuoden esituotannossa. Käsikirjoitus oli paisunut 37-sivuiseksi ja n. 50-henkinen tiimi alkoi olla vihdoin kasassa. Pekka mainosti myös paljon elokuvaa ja lähetti satoihin pressikontakteihin yhteydenottopyyntöjä ja kuvausten alla saimmekin jonkin verran huomiota. Huhtikuu meni itseltäni eskapismin ja baarien äärellä, sillä yli kaksivuotinen suhteeni päättyi. ”8” on projekti, jonka aikana olen menettänyt paljon, mutta myös oppinut paljon itsestäni. On vaikea hahmottaa vapaa-ajan ja työn rajoja, jos työ on jotain sellaista jota mielellään tekee vapaa-ajallakin. Tällöin on myös vaikea tiedostaa, milloin tekee liian paljon, varsinkin jos kannustimena on suuri motivaatio saada äänensä kuuluviin.
Ultimaattisena pelastuksena Pekka sai itselleen tuotantoassistentin, Tuulin BSP:lle kolmea viikkoa ennen kuvauksia. Hän hoiti järjettömän nopeasti logistiikallisia asioita, sopi diilejä lokaatioiden kanssa ja hoiti sponsoriyhteistyösopimuksia. Saimme Tampereenkin puolella myös oman tuotantoassistentin, joka ehti hänkin tehdä paljon, mutta sai hermoromahduksen ennen kuvauksia. Tuotantopäällikkö / apulaisohjaaja Markus teki järjettömän kirin oman lopputyönsä jälkeen Kasin kuvausten mahdollistamiseksi. Lavastajamme rakensi viikon ajan vankisellilokaatiota koulumme puutyötiloissa muutaman kuukauden raskauden taakan kantamana ja kaiken lisäksi yksin, kun kaikki hänen assistenttinsa yksi kerrallaan peruivat. Herran jumala. Alkoi tuntua siltä, että yksi työryhmän jäsen kerrallaan hajosi projektin aikana, eikä se tuntunut minusta työryhmän vetäjänä hyvältä. Minun oli pakko kuitenkin nyrjäyttää aivoni ajattelemaan, että tämä kaikki on sen arvoista ja että nähtyämme yhdessä lopputuloksen nauramme vastoinkäymisillemme. Kaikkien muiden lopputyöelokuvien ensi-iltoja ja karonkkoja tapahtui ympärilläni, puheita pidettiin ja ilmassa oli kaiken loppumisen tuntua.
Ei siinä muu auttanut: hermot oli pidettävä kylmänä ja elokuva oli tehtävä alta pois.
Kuvaukset todella käynnistyivät! Saimme idean antaa ihmisille mahdollisuus seurata kuvauksia reaaliajassa pienellä lahjoitussummalla. Viiden hengen making of -tiimi kuvasi ja leikkasi jatkuvasti videoita 8th Level -nimiselle alueelle kotisivuillamme, jonka lisäksi kuvasin itse ohjaajan päiväkirjoja ja muutamia ottoja kuvausten ajan. Videoita ilmestyi 8th Leveliin päivittäin. YleX ja Episodi uutisoivat aiheesta sivuillaan.
Valitettavasti ongelmat eivät loppuneet tähän, vaan toisinpäin. Meiltä yhä puuttui pari kolme lokaatiota ja huomasimme yllätykseksemme että päälokaatiomme, väestönsuoja Kaupissa Tampereella oli veden peitossa. Piti tehdä ratkaisuja ja äkkiä. Päätimme kuvata kokonaan luolan kuivalla puolella (ehkä 1/5 luolan pinta-alasta) ja käyttää vetistä aluetta taustalla luomaan syvyyttä. Näyttelijöille laitettiin kumpparit jalkaan ja valotilanteiden vaihtuessa käänsimme lamput ja kameraa siten, että samoilla alueilla pystyi huijaamaan olevansa muualla. Neljäs kuvauspäivä oli yhtä helvettiä. Lähdimme aamuviiden aikaan ajelemaan Helsinkiin (ainoa paikka, josta löytyi pyöreä porraskäytävä, jossa ei ole välipylvästä (näkyvyys ylös ja alas portaissa) ja joka jatkuu muutaman kerroksen). Lokaatio oli sama mitä käytettiin “Kaasua, komisario Palmu!” -elokuvassa ja halusimme kunnioittaa elokuvaa kuvaamalla kohtauksen samassa lokaatiossa. Valitettavasti kunnianosoituksella oli hintansa, sillä koko toinen seinä oli pelkkää ikkunaa, minkä takia valoryhmällä meni monta tuntia ylimääräistä päivänvalon peittämiseen ennen kuin edes pääsimme kuvaamaan. Päivä jatkui muistaakseni 18 tuntia ja avustajia seisotettiin turhaan, kun minä tai Markus emme kumpikaan osanneet pitää stressimme alla heistä huolta tai infota heille mitään aikatauluista. Catering (vaikka muuten hoiti hommansa hyvin) pakkasi sinä päivänä meille mukaan vain leipiä, mikä kruunasi meiningin. Olin nukkunut ensimmäisen kolmen kuvauspäivän aikana yöunia yhteensä ehkä 10 tuntia ja kun pääsimme yöllä takaisin Tampereelle, olin niin huonossa kunnossa että näin hallusinaatioita. Maantiellä katsoessani pakun takaikkunasta näin, että meitä seurasi pitkään lähellä auto, mutta samassa sen etuvalot hävisivät, eikä mitään autoa ollut missään. Lisäksi näin valoihmisen kantavan kalustoa koulun edessä, mutta ihminen kalustoineen katosi ilmaan saman tien. Jussi tuli minua vastaan käytävällä ja kysyi minulta jotain, mutta en osannut puhua, olin niin väsynyt. Onneksi sain nukuttua myöhemmin pidempiä yöunia. Huh huh.
Ongelma kuvausten aikana oli myös yhden lokaation vihainen naapuri, jonka seurauksena kuiskimme koko illan ja jouduimme karsimaan kuvia kohtauksesta. Tuntui upealta puhua ääneen kuvausyön päätteeksi. Hämmentävää. Hotellin juhlasalilokaatiossa emme saaneet syödä sisällä, joten söimme sateessa pakun takakontin luona hotellin ulkopuolella. Karuselli- ja omakotitalolokaatiot hankimme kesken kuvauksia. Emme saaneet yhtäkään Suomen huvipuistoa ilmaiseksi mukaan, niin meidän piti tehdä kompromissi ja muuttaa karusellista leikkipuisto. Kirjoitin keskellä kuvauksia uudestaan kyseisen kohtauksen käsikirjoituksen ja tein siitä kuvasuunnitelman ja kamerakartat. Orgaanista työskentelyä ainakin, jos ei muuta. Kuvausten aikana ihmisiä erosi, säät eivät suosineet, välillä ei saatu tarpeeksi unta ja yöulkokuvauksissa taisteltiin nousevaa aurinkoa ja aikaa vastaan. Emme myöskään olleet ehtineet palaveerata Markuksen ja Jaakon kesken kuvalistasta, jonka takia Markus joutui tekemään aikataulusuunnitelmia ilman mitään hajua kuvien järjestyksestä tai siitä, mitä tapahtuu milloinkin. Siihen verrattuna Markus teki käsittämättömän työn ottaen huomioon maskiaikoja, valon settaamisaikoja ja kuvien kestoja. Propseja todellakin siihen suuntaan!
Saimme painostusta myös oman koulun suunnalta, vaikka asiat oli aiemmin koulun kanssa sovittu. Koulun nimeltä mainitsematon edustaja puhui jostain syystä ympäriinsä pahaa tuotannostamme. Hän oli muun muassa mennyt Tampereella kuvattavan pitkän elokuvan (joka myös lainasi kalustoa koululta) kuvauspaikalle ja sanonut koko työryhmän kuullen, että Kasi on turha tuotanto ja että koulu olisi mielellään lainannut kaiken kaluston heille. Onneksi siellä työryhmässä oli koululaisiamme, joten info levisi nopeasti minulle. Saimme kuvausten aikana puheluja koululta, että he lukitsevat kalustomme, ja yhdessä vaiheessa yhden pakettiauton avaimet olivat kadonneet kirjekuoresta viikonlopun ajaksi, jolloin jouduimme tekemään enemmän rundeja yhdellä autolla vähemmän. Meiltä uhattiin kesken kuvausten pyytää 1000 euroa + alv oman kalustostomme käytöstä siksi, että kyseessä oli Blind Spotin tuotanto, vaikkei tällaista sopimusta oltu ikinä koulun kanssa tehty. Koulun puolelta tullut paine laukaisi yhtenä kuvauspäivänä minussa pienimuotoisen paniikkihäiriökohtauksen ja minun oli keskeytettävä kuvaukset hetkeksi ja tehtävä kävelylenkki korttelin ympäri. Jatkuva ahdistus oli läsnä, kun jouduin jännittämään sitä, saadaanko me ”8” ylipäänsä kuvattua.
Me kuitenkin selvisimme kuvauksista. Sitä onnen hetkeä! Koko työryhmä ja näyttelijäkaarti tunsivat saavuttaneensa jotain suurta ihan pelkästään sen takia, että selvisimme koko mahdottomalta tuntuvasta koettelemuksesta yhdessä.
Jälkituotannossakaan ongelmat eivät loppuneet. Leikkauslukko valmistui Tampereella kuukauden myöhässä, jolloin lupaamaamme “elokuussa valmis” -titteliä piti muuttaa “syyskuussa valmis”. Jouduimme tekemään joitain kompromisseja leikkauksessa ja ottamaan yhden sivuhahmon ja lukuisia avustajia kokonaan pois elokuvasta. Käytin jälleen koeyleisöjä ja palautteenantajia paljon, joiden avulla saimme pidettyä elokuvassa oleellisen ilman turhaa selittelyä. Lopullisesta leikkauksesta tuli 36 minuuttia pitkä. Elokuvan äänitöissä oli käsittämättömiä teknisiä ja byrokraattisia ongelmia. Helsingin Metropolia -ammattikorkeakoulussa, jossa äänet miksattiin Paulin ja Liisan kanssa, oli kotiinlähtöajat iltaisin (sinne ei saanut jäädä yöksi kuten koulussamme TAMKissa). Tämä hidasti miksausta, ja aika alkoi olla kortilla. Ääniohjelmaankin tuli ongelmia, johon Metropolian kokenut äänipuolen tekninen tuki ei ollut törmännyt kuin kerran 90-luvulla jossain random musaohjelmassa. Koneet kaatuili, tiedostot korruptoituivat ja vihainen vahtimestari oli vieressä huutamassa aina jos ei meinattu lähteä ajoissa. Äänimiksaus oli jatkuvaa aikaa vastaan taistelua ja vihdoin sain äänet mukaani Tampereelle.
Kuten myös äänessä ja musiikissa kävi (musat tein kahdeksassa päivässä melko viime tingassa) Juha oli jättänyt Tampereella aika viime tinkaan työskentelyn visuaalisten efektien parissa. Saapuessani kaupunkiin viikkoa ennen ensimmäistä näytöstämme, Tampereen kutsuvierasensi-iltaa, Juha oli yksin uurtanut unettomia öitä ja päiviä jo viikon verran ja rutistimme samanlaisen setin viimeisenä viikkona. Nukuimme satunnaisesti vain paria tuntia keskellä päivää, söimme liian vähän ja aloimme nähdä päässämme vain värejä ja efektejä. Juhakin alkoi saada välillä paniikkikohtauksia ja ahdistusta ja itselläni nousi kuume muutamaa päivää ennen ensi-iltaa. Yhtäkkiä tajusimme, että ääniin oli tehtävä vielä muutama muutos, jonka takia lähdin kipeänä vielä takaisin Helsinkiin Metropolian tiloihin, ja teimme vielä viimeiset muutokset ääniin. Palasimme loppujen lopuksi äänimiksauksen aikana neljänä tai viitenä päivänä takaisin Metropoliaan teknisten ongelmien ja rajallisten aukioloaikojen takia.
Ensi-iltaan oli muutama tunti ja teimme Juhan kanssa vielä taiteellisia muutoksia elokuvaan visuaalisesti digitaalisten efektien avulla. Kun päätimme, että elokuva on valmis, meillä oli aikaa vain kahdelle yritykselle saada tiedosto exportattua ohjelmasta ulos oikein. Ja ensimmäinen kerta ei onnistunut, värit olivat aivan vääriä gammavirheen takia. Lähdin juosten kohti ensi-iltaa ja Juha jäi exporttaamaan vielä yhtä versiota ja sanoi että juoksee sinne perässä valmiin elokuvan kanssa. Viisi minuuttia ensi-iltaan. Juha saapuu. Elokuva toimii. Ihmiset pitävät elokuvasta.
Mitä äsken tapahtui?
Tunne siitä, että järjettömän puolentoista vuoden pikajuoksumaratonin jälkeen kaikki oli valmista pienissä kipeyspöhnissä ja täydellisessä unettomuuden tilassa oli jotain käsittämättömän koskettavaa ja sanoinkuvailematonta. Vietimme mahtavan illan Tampereella kutsuvierasensi-illan yhteydessä ja uskon, että kaikilla elokuvassa mukana olleilla ihmisillä ja pelkillä kannustajillakin oli huojentunut olo : elokuva oli valmis, eikä se ollut edes huono!
Pääsimme vielä peräti Night Visions -festivaaliin, Suomen suurimpaan genre-elokuvatapahtumaan, jossa Kasi sai julkisen ensi-iltansa Helsingissä perjantaina 28.10. klo 21.15 Kino Maximissa elokuvan Red State alkukuvana. Olin YleX:llä kertomassa elokuvasta, mikä oli tietenkin suuri juttu itselleni. Night Visions kirjoitti meistä vielä kivasti:
“Night Visions laajentaa spektriä tänä syksynä rohkeasti myös uuden kotimaisen genre-elokuvan sektorille. Kun valtakunnan tuotannollinen ilmapiiri ei juuri nyt ole erityisen suopea lajityyppiin sidonnaisille pitkille elokuville, katseet suunnataan keskipitkän lyhytelokuvan suuntaan.
Toinen erikoistarkkailuun päätyneistä tulevaisuuden lupauksista on Miro Laiho, joka on valinnut lajityypikseen psykologisen kauhun. 8 on tarina ihmisistä, jotka joutuvat elämään traumaattisimmat muistonsa uudelleen alitajuntaansa projisoivassa luolassa. David Lynchin taidonnäytteet mieleen tuova tarina ja upea kuvaus ovat yhdistelmä, jota harvemmin pääsee todistamaan kotimaisessa elokuvassa.”
En voi kylliksi kiittää aivan joka ikistä ihmistä esituotannosta jälkituotantoon. Välillä pitää taistella saadakseen äänensä kuuluviin ja tehdäkseen sitä, mikä itselleen on tärkeää. Työryhmä ja näyttelijät: vaikka itselläni oli välillä jopa hulluuksiin menevä motivaatio saada elokuva valmiiksi, teidän ammattitaitonne oli se tekijä, joka sai elokuvan valmiiksi.
8 on tällä hetkellä kaikkien nähtävillä nettikaupassamme, jossa projektia voi tukea 3,98 eurosta ylöspäin kasin kertotaulun mukaisesti. Visa Electron, luottokortit ja Paypal käyvät maksuvälineenä.
Kiitos kun jaksoit lukea tarinan kuoppaisesta matkastamme. Täältä voit halutessasi katsoa elokuvamme ja tukea samalla tuotantoa:
Elokuvan levitystä, festivaalikiertuetta ja muita uutisia pääset seuraamaan Facebook -sivullamme:
Ja kaikki te aloittelevat elokuvantekijät, joilla on tekemisen intoa, unelmia, motivaatiota ja draivia: Välillä pitää epäonnistua, jotta voi onnistua. Koskaan ei pidä kuitenkaan luovuttaa.
– Miro Laiho
8:n ohjaaja
Maailman legendaarisin blogi. 