”Iik!” kuului huuto TAMK Taiteen ja Viestinnän neljännen kerroksen luokasta syyskuisena päivänä, kun huomasimme, että kyseisen kauhuelokuvafestivaalin palautus oli kahden viikon päässä.
Luokassa olivat Minna Korhonen ja minä itse. Olimme sattumalta molemmat tulleet lintsaamaan tunneilta ja tekemään muita hommia. Olimme muutama kuukausi takaperin suunnitelleet tekevämme elokuvan, jonka voisi lähettää kyseisille festareille, mutta olimme unohtaneet ajankulun ja nyt oli enää kaksi viikkoa aikaa.
Minna: ”No mut tehäänksme se?”
Miro: ”Mul on kässäri valmiina. Se ”Herääminen”, joka ei mennyt läpi koulun kolmeminuuttisten seulasta liian kunnianhimonsa takia. Tehään se.”
Minna: ”Ok. Siis oikeesti tehään!”
Miro: ”Joo joo.”

Ja tästä alkoi käydä puhelin ja sähköposti jopa niin nopeaa tahtia, ettei kukaan varmaankaan ole ikinä nähnyt puhelimen tai sähköpostin käyvän niin nopeaa tahtia. Olimme kuin esituotannollinen pyörremyrsky, joka tekee vain hyvää jälkeä ympärilleen kaaoksen keskellä. Viikkoa myöhemmin olimme kuvaamassa. Kahden viikon päästä olimme valmiina ja elokuvamme Herääminen oli postissa matkalla kohti pohjoista.

No niin, sittenhän halusimme koululta lainaan pakua, että pääsisimme Iihin edustamaan elokuvaa, kuten ohjaajakollegani Tapani Hiedanniemi oli porukkansa kanssa tehnyt kahta vuotta aiemmin samoilla festivaaleilla. He olivat voittaneet kyseiset festarit, eli Iik! – kauhulyhytelokuvafestivaalit, jotka tänä vuonna järjestettiin 22. – 24.10. Paineet olivat siis kovat. Saimme kuin saimmekin pakun käyttöön ja lähdimme nelistään Minnan sekä Jussi Sandhun ja Ville Hakosen, elokuvan leikkaajien kanssa kohti suurta seikkailua gongin ja timpanien säestämänä.

Itse reissuhan palkintojenjakotilaisuuteen asti oli täysi farssi. Saavuimme Iihin neljä tuntia etuajassa. En muistanut, että pohjoisessa on kylmempi ja olin alipukeutunut. Automme yksi ikkunoista oli vähän auki ja huomasimme sen vasta paluumatkalle. Yritimme nukkua autossa ja jäädyimme. Kaikilla meillä oli käsittämättömät määrät univelkoja. Viihdytimme toisiamme hyvin väsyneellä huumorilla ja, ensimmäistä kertaa elämässäni, nauroin niin paljon, että oksensin. En ollut tässä vaiheessa vielä juonut mitään, mikä on mielenkiintoista. Se oli kyllä fantastinen kokemus. Nyt tiedän siis, mitä tapahtuu, kun menee sen rajan yli, että ”kuolee nauruun.” Minulta nimittäin loppui happi, vatsa alkoi kramppailla, kun en saanut nauruni takaa henkeä, ja sitten tuli oksennus. Eli nauruun ei voi kuolla, ellei naura humalassa selällään.

Myöhemmin saimme tietää, että olisimme pääseet joka paikkaan ilmaiseksi, sillä olimme festivaalin vieralijoita. ”No, ainakin lyhytelokuvakilpailusta pystyy sitten nauttimaan”, mietimme, mutta kun huomasimme, että teatterin screeni oli kaukana, äänet niin hiljaisella, ettei puheesta saanut selvää ja värit sellaisia, että kuvasta ei saanut selvää, olomme oli aivan verraton. Jeeeee. Tähän kun tulisi vielä festarihäviö niin kiva reissu olisi pulkassa.

Sitten koitti palkintojenjakotilaisuus. Siellä kuulutettiin: ”Voittajaelokuva saa kaitafilmikameran sekä 100 metriä mustavalkoista kaitafilmiä. Elokuva on kuusi minuuttia pitkä.” (Tässä vaiheessa koitin miettiä, mitkä kaikki elokuvat olivat kuusiminuuttisia.) ”Elokuva alkaa H-kirjaimella.” (Tässä vaiheessa koitin miettiä, mitkä kaikki elokuvat alkoivat H-kirjaimella ja olivat kuusiminuuttisia.) ”Elokuva on… Herääminen!” Se oli hieno hetki. Kaikki käänty ylösalaisin ja yhtäkkiä koko reissu oli mahtava. Elokuva esitettiin vielä myöhemmin festareiden virallisella jatkoklubilla Oulussa, missä talon kokoiselta screeniltä ja hyvällä äänentoistolla, sekä täydellä salilla Herääminen sai jo omanlaistansa kohtelua, jos näin ylimielisesti asian voi ilmaista.

Kiitokset vielä kerran koko työryhmälle! Ja eikun seuraavaa elokuvaa tekemään!